Lauantaina tosiaan kävin ekan kerran raunioilla tutustumassa, Cora esitteli oikeaa puoltaan ja sai kovasti kehuja luonteestaan ja avoimuudestaan. Oli myös aivan täpinöissään kun pääs juoksemaan "makkararingissä" eri ihmisten luo ja sai nameja. Huikee tyttö.
Mä en vaan itse hirveästi tykännyt meidän kouluttajasta.. Hänellä on kovin vanhoilliset koulutusmetodit, joka tuli selväksi jo siinä kun nappasin koiran autosta. Suorastaan hyökkäsi sanallisesti kimppuuni siitä miten mä nyt opetan koiraa väärin.
Kovin vahva persoona joka uskoo yhä ikivanhoihin koulutusmetodeihin..
Muu porukka oli mahtava ja pääsin heti itsekkin maalimieheksi kahdelle eri koiralle. Innostus lajia kohtaan on suuri ja jatketaan avoimessa ryhmässä sillä uskolla että päästään porukkaan mukaan, Corassa kyllä on potentiaalia.
Tottikset meillä etenee kivasti. Perusasennot on hyviä ja koira pitää kivasti kontaktia. Seuruissa samoin. Rauhottumista saadaan treenata kyllä sitten vastapainoksi. Neidillä nousee kierrokset ihan nano-sekunnissa huippuunsa. Moottori riittää kaikkeen tekemiseen. Tuntuu niin hienolta koiralta ja tuon kanssa on kiva tehdä kaikkea. Oon vieläkin ihan rakastunut tohon kakaraan. Se vaan on niin hieno Cora.
Sitten on se Remo.. Viime sunnuntain treenit saivat mut miettimään jatkoa. Mä nyt taas taidan kuitenkin jättää sen TOKOn hyllylle ja keskittyä ihan muuhun tekemiseen tuon kanssa.
En yksinkertaisesti halua nähdä koiraa tuon näköisenä kentällä. Pahaa teki katsoa eikä itku ollut kaukana kun kotiin lähdin ajamaan. Paineistunut ja stressaantunut koira ei näytä kivalta.
Olen miettinyt jo pidemmän aikaa, että yrittäisin ensi vuonna päästä kokeilemaan Remon kanssa vepeä. Se on vedessä niin mielellään ja ui oikeasti KOVAA. Tuttukin tuosta mulle alkusyksystä puhui ja innostuin ajatuksesta.
Täytyy vaan nyt talvella jo alkaa kyselemään eri ryhmistä et oisko meille paikkaa.
En mä raaski sitä kuitenkaan vaan tyhjän pantiksi jättää, jotain pitää keksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti